Työminän ravistelu on ollut minulle melkoisen luontevaa. Ja nyt, kun katson taaksepäin, aika lailla koko työurani ajan. Uralla eteneminen on tapahtunut uraravistelun luomiin mahdollisuuksiin luottaen.
Vaikka uralla eteneminen nykyään ymmärretäänkin laajemmin, yhä edelleen mielestäni ajatellaan liian usein, että sitä ei tapahdu ilman päällikkötitteliä ja esimiesasemaa. Olen itsekin jossakin uran vaiheessa ajatellut näin, ja käynyt tekemässä omat virheeni esimiehenä sen sijaan, että olisin malttanut kulkea omaa polkuani.
Nykyään ajattelen, että uralla eteneminen lähinnä tarkoittaa sitä, että ei jää paikalleen pyörimään.
Toisaalta olen tänä päivänä yhä enemmän sitä mieltä, että työuran eteen tuomat tilaisuudet kannattaa hyödyntää niiden tullessa vastaan – kunhan tunnistaa niissä itselleen sopivan potentiaalin. Jos en olisi aikanaan uskaltanut ottaa vastaan minulle tarjottua esimiestehtävää, olisivat samalla myös monet myöhemmistä urasiirroistani jääneet tekemättä.
Näe enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia
Mitä uraravistelu sitten mielestäni tarkoittaa? Sen sijaan, että ajattelisin vain vaihtaneeni työpaikkaa ja tehtävää usein, kutsun uralla etenemistäni uraravisteluksi. Työpaikan vaihtoon sisältyy aina riski siitä, että se menee tavalla tai toisella pieleen. Toisaalta vaikka vaihto ei johtaisikaan ”happily ever afteriin”, tuo se todennäköisesti näkyville sellaisia uusia polkuja ja vaihtoehtoja, jotka eivät aiemmin olleet käyneet mielessäkään. Siinä kohdassa viimeistään punnitaan kykyä työminän ja ammatti-identiteetin ravisteluun: osaanko nähdä uudet mahdollisuudet ja uskallanko antautua niiden vietäväksi.
Onnistuneen uraravistelun edellytys lieneekin se, että on taipuvainen näkemään enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia ja toisaalta riittävän rohkea etenemään poluille, joiden määränpää on tuntematon. Bonuksena tästä rohkeudesta resilienssi kasvaa ja usko omaan työelämän tulevaisuuteen vahvistuu. Sanoisin, että esimerkiksi tällaiselle täti-ihmiselle se on aika hyvä voimavara.
Kohti ammatillista sielunmaisemaa
Entäpä sitten turvallisuudentunne ja turvallisuushakuisuus? Tai osaamisen merkitys?
Minusta yhä useampien pitäisi luottaa siihen, että työuran varrella eri tavoin hankittu osaaminen taipuu moneen. Uudessa työssä vanhaa osaamista pitää joka tapauksessa osata hyödyntää uudella tavalla ja monet työtehtävät voi oppia vain työtä tekemällä. Omia generalistin ja metataitojani olen oppinut tunnistamaan ja arvostamaan vasta vanhemmalla iällä, ja ne jos mitkä ovat yhteen jos toiseen asiaan sovellettavia taitoja.
Jos luulet, että olet liian vanha ravistelemaan omaa työminääsi, mieti uudestaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä tavoitella omaa ammatillista sielunmaisemaa ja itselleen sopivampaa työelämää. Kohta 56-vuotias minä uskoo yhä vahvemmin, että parhaat työvuodet ovat vasta edessä.