Oman urani pääroolissa on onnekas sattuma, jolle olen aika monta kertaa uskaltanut antaa mahdollisuuden. Urapolun tarkastelu jälkeenpäin on auttanut minua ymmärtämään ja arvostamaan valintoja, joita olen joskus itsekin kyseenalaistanut. Tässä on minun koko uratarinani.
Kasvoin työelämään maatilalla juottamalla vasikoita, auttamalla lehmät laitumelle ja laitumelta navettaan, ja myöhemmin lypsyhommia ja muita navettatöitä tekemällä – lypsyhommista sain jo palkkaakin niin, että tehtävä näkyy työeläkeotteellani.
Monet syntymäkotikuntani Kalajoen nuorista oppivat paitsi työnteon myös matkailun ja asiakaspalvelun aakkoset Hiekkasärkillä. Grillintuoksuisia ja jäätelönmakuisia kesiä mieleenpainuvampia olivat kesät, jotka sain työskennellä Suomen kenties vilkkaimman leirintäalueen vastaanotossa. Tuntui, että nyt oltiin jo ihan oikeissa hommissa!
Aina silmät ja korvat auki
Matkailukärpänen puraisi sen verran, että hakeuduin opiskelemaan Lahden hotelli- ja ravintolaoppilaitokseen. Valmistuttuani ensimmäiseen ammattiini hotellivirkailijaksi 1989 hakeuduin töihin yhteen Helsingin kansainvälisimmistä hotelleista – Hotel Inter-Continentaliin. Olisin varmasti viihtynyt ”Intterin respassa” kauemminkin kuin kahdeksan kuukautta, mutta silmiini osui kiinnostava työpaikkailmoitus, minkä seurauksena löysin itseni kohta Katajanokalta telexin ja telefaxin ääreltä.
SRS Steigenberger Reservation Servicen myyntisihteerinä pääsin (lähinnä mielikuvissa) kurkistamaan upeisiin hotelleihin mitä eksoottisimmissa paikoissa auttaessani suomalaisia matkatoimistoja varausten tekemisessä ketjun hotelleihin. Pääkonttorimme ja monet hotelleistamme sijaitsivat Saksassa, joten pääsin harjoittamaan myös saksan kielen taitoa, joka oli ”sehr gut” – kiitos seitsenhenkisessä Lindnerin perheessä vietetyn au pair -vuoden.
Palataankin tässä kohtaa vähän taaksepäin, sillä haluan korostaa näitä uralleni osuneita sattumia. Lukion jälkeen pidin kaksi välivuotta. Niistä ensimmäisenä keksin lähteä lehti-ilmoituksen perusteella opiskelemaan kieliä Karjaalle ruotsinkieliseen kansanopistoon. Yksi luokkani tytöistä oli juuri ollut Saksassa au pairina. Minähän siitä innostuin niin paljon, että seuraavana syksynä matkustin Itä- ja Länsi-Berliinin kautta idylliseen, länsisaksalaiseen Hornburgiin Lindnerin perheen luokse. Saksa ei ole sen jälkeen koskaan lähtenyt sydämestäni.
Assistenttihommia Saksassa ja Suomessa
Yksi työkavereistani Hotel-Intercontinentalissa opiskeli Helsingin Sihteeriopistossa – hänen kohtaamisensa tunnistan myös yhdeksi myöhempää työuraani viitoittaneeksi sattumaksi. En tietenkään ollut kuullut sellaisesta koulusta mitään, mutta se kuulosti korvaani heti minulle sopivalta, etenkin kun siellä pystyi opiskelemaan myös kieliä. Omat sihteeriopintoni alkoivat tammikuussa 1991. Jouduin vain vuoden työsuhteen jälkeen irtisanomaan itseni Steigenbergeriltä. Kontakti kuitenkin säilyi niin, että pari vuotta myöhemmin suoritin sihteeriharjoitteluni Saksan-pääkonttorilla.
Valmistuin HSO-sihteeriksi vuoden 1993 lopussa. Olin sopinut muutama kuukausi aiemmin työharjoitteluni päätteeksi palaavani Frankfurtiin vakituiseen työhön assistentiksi. Jollei kohtalo olisi puuttunut peliin, olisin saattanut jäädä Saksaan ikuisiksi ajoiksi. Tapasin kuitenkin tulevan mieheni syksyllä 1993 – juuri Saksaan paluun kynnyksellä. Reilun vuoden Saksan-assistenttiuran jälkeen palasin Suomeen maaliskuussa 1995, muutimme yhteen, menimme kihloihin, ja vuotta myöhemmin naimisiin. Rakensimme omakotitalounelman Tuusulaan ja saimme kolme tyttöä.
En osaa sanoa, kuinka monta työhakemusta olen elämäni aikana lähettänyt, mutta ei niitä loppujen lopuksi niin kauhean paljon ole. Asiat ovat monesti ratkenneet aivan muulla tavalla. Yksi sellainen kohta uralla, jolloin olen joutunut lähettämään useamman hakemuksen, on juuri tuo Suomeen paluun ajankohta. Matkailulle oli tässä kohtaa aika jättää hyvästit, sillä työpaikka löytyi aivan toiselta toimialalta.
Seurasivat vuodet lattianpäällysteitä maahantuovan Solartin ja sen emoyhtiön, kotimaista parkettia valmistavan Paloheimo Parquetsin markkinointiassistenttina. Markkinointimateriaalien ja messujen lisäksi tutuksi tulivat puulajit koivusta vaahteraan ja tammesta wengeen. Muistan kerran päässeeni jopa opastamaan saksalaisia ammattilaisia parketin asennuksessa. Viiteen vuoteeni Paloheimolla sijoittuivat kuitenkin kaksi äitiyslomaani, joista jälkimmäisen päätteeksi minut irtisanottiin tuotannollisista ja taloudellisista syitä. Onpa tullut sekin koettua. Mahtava ja myöhempinä vuosina erityisen voimaannuttava naisverkosto jäi kuitenkin muistoksi noista vuosista.
Merkityksellistä työtä ja näköalapaikkoja
Paloheimon vuosina kiinnostus viestintään alkoi orastaa. Pääsin mukaan konsernin sisäisten tiedottajien joukkoon ja henkilöstölehden toimitustyöhön. Täydensin HSO-tutkintoni tradenomitutkinnoksi, ja opintojen myötä suuntauduin enemmän viestintään. Elettiin vuosituhannen vaihteen syksyä, kun astuin Veripalvelun maailmaan.
Työ Suomen Punaisen Ristin Veripalvelussa ei lähtökohtaisesti perustunut kiinnostukseeni organisaation yhteiskunnallista tehtävää kohtaa. Vuosien varrella työn merkityksellisyys kuitenkin korostui ja verenluovuttajien motivoinnista ja sitouttamisesta tuli sydämen asia. Huomasin myös, että viestinnän töissä pääsee näköalapaikalle ja monesti myös katsomaan omaa organisaatiotaan lintuperspektiivistä. Sain kasvaa viestinnän ammattilaiseksi ja asiantuntijaksi monenlaisissa tehtävissä yli 11 vuoden ajan. Olin myös Veripalvelun viestintäpäällikkönä muutaman vuoden ajan. Näkyvä rooli oli mieluinen, mutta esimiestyön haasteet koettuni halusin takasin tiedottajaksi. Monet ihastelivat rohkeaa ratkaisuani, mutta varmasti myös hiljaa ihmeteltiin – kuten myös seuraavaa ratkaisuani.
Kun olin mielestäni kolunnut Veripalvelussa kaikki viestinnän polut ees ja taas riittävän moneen kertaan, koin vahvan tarpeen muutokselle. Tulin valituksi Tuusulan kunnan tiedottajan äitiysloman sijaiseksi, josta kuitenkin siirryin jo muutaman kuukauden jälkeen vakituiseen pestiin kunnanjohtajan assistentiksi. Laitoin plussia ja miinuksia paperille, sillä siirtyminen asiantuntijaroolista avustavaan rooli mietitytti: mille se näyttäisi ansioluettelossa ja miten oikeanlainen ammatti-identiteetti löytyisi? Viihdyin kuitenkin uudenlaisella näköalapaikalla, jossa pääsin tutustumaan läheltä niin kunnallisen päätöksentekoon, paikallispolitiikkaan kuin myös kunnan moninaisiin tehtäviin – kaiken kaikkiaan tehtävästä jäi käteen rutkasti yleissivistystä ja vahva verkosto.
Ammatti-identiteettiä etsimässä
Siinä vaiheessa, kun saksalainen Hetzner julkisti rakentavansa datakeskuksen Suomeen ja Tuusula valikoitui sijaintipaikaksi, en epäröinyt hakea heille avoimeksi tullutta toimistotehtävää, etenkään kun olin heihin kunnan tehtävässäni tutustunut. Neljässä vuodessa rakensimme ensimmäiset datakeskukset ja niiden yhteyteen muut toimitilat. Hetzner vakiinnutti asemansa isona ja kasvavana datakeskustoimijana Suomessa. Omaa tehtäväkenttääni kuvaa parhaiten saksankielinen termi ”Mädchen für alles” eli selvitin ja tein kaikkea sitä, mitä yritystoiminnan käynnistämisessä ja pienessä organisaatiossa tulee eteen rakentamisilmoituksista reskontraan ja viestinnästä kalustehankintoihin. Pidemmän päälle en löytänyt yhtiöstä omaa paikkaani. Lähdin sieltä retuperällä ollut saksan kielitaitoni palautettuna mutta ammatti-identiteetti hukassa.
Neljä vuotta Tuusulan kunnassa, neljä vuotta Hetznerillä, näköpiirissä Asuntomessut Tuusulassa 2020. Kaipasin työtä, jossa voisin käyttää omia vahvuuksiani. Hain messujen ryhmäkoordinaattoriksi, ja lähdin hyvin palkatusta vakituisesta työstäni määräaikaiseen tehtävään ajatellen, että se on unelmieni kesätyö ja pienen riskin arvoinen. Sellaiseksi se myös osoittautui, vaikka koronaepidemia lisäsi riskikerrointa. Taas jossain ihmeteltiin hiljaa päätöstäni, ja toiset onnittelivat rohkeudesta. Tiesin, että en tulisi katumaan päätöstä, vaikka syksy tulisi pian ja olisin jälleen uusien päätösten edessä. Jostain syystä minun on ollut aina helppo luottaa siihen, että elämä kantaa.
Minustako yrittäjä?
Viimeisenä vuonna Hetznerillä aloin miettiä yhä enemmän sitä, että jonkinlainen lisäkouluttautuminen alkaisi olla tarpeen. Veripalvelun-vuosistani alkoi olla aikaa jo sen verran, että en enää kokenut olevani viestinnän ammattilainen. Minun oli vaikea hahmottaa sitä, millä asteella osaamiseni oli, mikä oli ydinosaamistani ja ennen kaikkea, mistä olisin kiinnostunut. Tunsin olevani ammatti-identiteettini kanssa eksyksissä jossakin asiantuntijan ja assistentin välimaastossa. Yllättäen päädyin asiantuntijayrittäjäkurssille pohtien, että ikäisilleni yli 50-vuotiaille pitäisi kehitellä jotain voimaannuttavaa matalan kynnyksen juttua.
Olen huomannut matkan varrella merkkejä siitä, että ikä alkaa vaikuttaa työnsaantimahdollisuuksiin – jos ei muuten, niin tämä ajatus valtaa alaa omissa ajatuksissani. Niinpä olen päättänyt, että minun on aika alkaa arvostaa työuraani ja uskoa omaan osaamiseeni. Koen myös, että näitä ajatuksia riittää myös muille jaettavaksi.
Verkosto rocks
Oma liikeidea alkoi siis hahmottua, mutta samalla tarjoutui myös aivan uudenlainen työtilaisuus. Entinen työkaverini kutsui minut työhaastatteluun Valtiokonttoriin, jossa tarjolla oli määräaikainen kehittämistehtävä. Joulukuussa 2020 lähdin uteliaana ja innokkaana töihin valtiolle. Suomi ja maailma elivät etätyökautta, mutta niin vaan organisaatio ja uusi työ tulivat tuttuiksi. Pääsin mukaan muun muassa suomalaisten yritysten pelastustehtävään tuotteistamaan tapahtumatakuuta.
Työn merkityksellisyys, Valtiokonttorin ilmapiiri sekä saamani palaute ovat tehneet hyvää ammatilliselle itsetunnolleni. On ollut hienoa huomata, miten kokemukseni on osattu valjastaa käyttöön osoittamalla luottamusta ja arvostusta. Se on yksinkertaisesti tuntunut hyvälle.
Olen huomannut myös, että määräaikainen työsuhde on minulle tässä kohtaa erittäin sopiva ratkaisu. Sen antaa mahdollisuuksia tulevaisuuden pohdinnalle, ehkä jopa vähän pakottaa siihen. Takataskussa oleva yrittäjätutkinto ja unelmia sisällään pitävä liikeidea odottavat pääsyä päivänvaloon.
Nyt on hyvä ja turvallinen hetki olla rohkea ja yrittää.